Osa 2: Pyhä Laatokka
 
 













Osa 2/6 Pyhä Laatokka
Uusinta la 19.10.2013 klo 13.30 ja ma 21.10.2013 klo 24.00 TV1

Rajankäyntiä -sarjan toinen dokumentti kertoo matkasta Laatokan Karjalaan. Ohjelmassa kuljetaan dokumentaristi Petteri Saarion mukana Laatokan jylhiltä rannoilta Valamon ja Konevitsan luostareihin. Matkaseurana on lappeenrantalainen Pertti Siilahti, jolle Laatokka ja sen rannat ovat luonnon pyhättö. Siilahti on kolunnut vuosia Karjalan kauneimpia seutuja kartoittaen rajantakaisia luonnonarvoja. Työn hedelmänä on syntynyt Karjalan luonnosta kertova teos.
 
Karjalassa luonto on läsnä, miltei kaikkialla. Monet lajit, jotka ovat Suomen puolella ahtaalla, ovat toisella puolen rajaa yleisiä. Suomessa valkoselkätikka elää veitsi kurkulla, mutta Venäjän Karjalassa sille vielä riittää elintärkeitä vanhoja lehtimetsiä. Onneksi, sillä ilman rajan takaa tullutta täydennystä uhatuin metsälintumme olisi voinut kuolla Suomessa sukupuuttoon. Karjalan koivikoiden uhkana on nyt kuitenkin Venäjän palava hinku nousta nopeasti maailman talousmahtien joukkoon.
 
Jäytävä hävittäjä, meri, joka jyrsi kalliorantoja kuin suojaavia seiniä.
 
Näin kuvasi Laatokkaa maankuulu matkamies ja perinteentallentaja I. K. Inha. Ja meri Laatokka totisesti on. Miltään sen rannoista ei näe vastarannalle. Vettä on niin paljon, että Suomen kaikkien sisävesien yhteenlaskettu vesimäärä mahtuisi Laatokkaan kolmeen kertaan. Laatokka on Euroopan suurin järvi ja maailmassakin sijalla 17.
 
- Suomi joutui luovuttamaan oman puolensa Laatokasta sodan pauhuissa Neuvostoliitolle. Yhteys Suomeen ei silti ole milloinkaan katkennut: Ihminen voi luoda ja muuttaa rajoja, mutta veden ikuista kiertoa rajat eivät pidättele. Kolmannes Laatokan vedestä on peräisin suomalaisista järvistä ja joista. Ja huomattava osa vedestä myös palaa Suomeen. Suomenlahden makeasta vedestä kolme neljäsosaa tulee Laatokasta Neva-jokea pitkin. Harva tulee ajatelleeksi, että Pohjois-Karjalaan kaivettu metsäoja tai savolaispellolle ajettu lannoite kuormittaa omien vesiemme lisäksi Valamon rantoja - ja lopulta myös Itämerta, dokumentaristi pohtii.
 
Mahtava Laatokka säilyi rantamailta evakkoon joutuneiden muistoissa silloinkin kun paluu järvelle oli mahdotonta. Nyt kun se taas onnistuu, tuhannet suomalaiset matkaavat entiselle kotijärvelleen. Yhä useammin mukana on myös muita: lapsia, lapsenlapsia, tuttavia: suomalaisia, joille Laatokka ja Valamo ovat muistojen Karjalan tarunhohtoisimpia helmiä.
 
Valamon saaristossa kulkijan mielen herkistää saarten harras kauneus. Luostarien puutarhoissa pyhän tuulahdus koskettaa dokumentintekijääkin. Vaikka usko jumaliin on jäänyt matkan varrelle, ei voi olla tuntematta haikeutta katsoessa munkkien harrasta rauhallisuutta.
 
Valamossa dokumentaristi tapaa luostarin puutarhoja hoitavan isä Grigorin, joka tarjoaa armenialaista jogurttijuomaa ja luostarin omenoista tehtyä calvadosta. Juomat maistuvat, mutta silti mieli on haikea:
 
- Toivoisin itsekin olevani yhtä tasapainoinen ja varma elämän tarkoituksesta. Kadehdin heidän kaltaisiaan; hartaita ihmisiä, joiden kulkua ohjaa väkevä usko tuonpuoleiseen, dokumentintekijä miettii.
 
- Mutta jos ei usko taivaisiin eikä helvetteihin, niin riittääkö epäitsekkäästi elämisen perustaksi se, että jokainen meistä jää joka tapauksessa luonnon kiertokulkua jossain muodossa ravitsemaan? Aine ei katoa.
 
Petteri Saarion kanssa luostarisaarille matkustava Pertti Siilahti on paitsi kirjoittanut kirjan Laatokan luonnosta järjestänyt myös 15 vuotta soutumatkoja Suomesta Laatokalle yhteistyössä Pietarin meriteknisen yliopiston kanssa. Perinteiset Laatokan veneet ovat hyviä soudettavia ja purjehdittavia. Dokumentissa seurataan Valamon vierailun lisäksi myös soutumatkaa Käkisalmen rannoilta Konevitsan 1300-luvulla perustettuun luostariin. Kun luostari vuonna 1991 palautui kirkolle, edessä oli toivottoman tuntuinen urakka. Konevitsa on kuitenkin elpynyt pikkuhiljaa isoveljensä Valamon varjossa. Konevitsan luostaria on kunnostettu osin suomalaistenkin vapaaehtoisten voimin.