Osa 3: Vienan Karjala: sydämeni valittu
 
 















Osa 3/6 Vienan Karjala: sydämeni valittu
Uusinta la 26.10.2013 klo 13.30 ja ma 28.10.2013 klo 00.25 TV1

Sydämeni valittu on Vienan Karjala. Se on kuin raja, että pääsee rakkaan luokse ja voi olla hänen kanssaan pienen hetken, palata, ja mennä sitten taas uudelleen sen vaaleatukkaisen Karjalan neidon luokse.
 
Savonlinnalaisen dokumentaristin, kuvaajan ja kirjailijan Juha Taskisen sydän sykkii rajan takaiselle Vienan Karjalalle. Ikiaikaiset runokylät ovat iskeneet Juhaan niin lujasti, että tytärkin on ristitty Vienaksi.
 
Suomen kieli ja kulttuuri ovat suuressa kiitollisuudenvelassa Vienan Karjalalle. Vienassa Elias Lönnrot keräsi lukutaidottomalta rahvaalta kansanrunot, joista jalostui kansalliseepoksemme Kalevala. Ja sinne lukuisat taidemaalarit, kirjailijat, säveltäjät, valokuvaajat ja arkkitehdit ovat matkanneet etsimään niin alkuvoimaa kuin hienostunutta herkkyyttäkin luomistyölleen.
 
- Vienan Karjalaan mentäessä valtakunnan rajan lisäksi ylitetään myös vieraanvaraisuuden raja. Vienan Karjalassa otetaan ihminen vastaan sillä tavoin, ettei sitä voi edes ymmärtää, että miten voi niin hyvin ottaa jokaisen vastaan, kuin olisi oma lapsi, Taskinen sanoo.
 
Dokumentintekijä Petteri Saario tutustui Juha Taskiseen 80-luvun lopulla Lappeenrannassa. Juha oli näyttämässä kuviaan saimaannorpista.
 
- Mikä puhuja, ja vielä savoksi tarinoi, ihastelin. Enkä ollut ainoa: huokauksia pääsi kuulemassa olleilta karjalaisneitokaisilta, ja miehet: he olivat tietysti kateellisia vieraisille tulleelle savolaiselle runonlaulajalle.
 
Alkoi kahden miehen ystävyys, joka on kestänyt jo kolmen vuosikymmenen ajan. Sinä aikana on syntynyt myös kaksi yhteistä ja lukuisia palkintoja saanutta dokumenttielokuvaa: Paanajärvessä kuvattu "Minne hepo sinne reki" ja Venehjärven elämästä kertova "Sergei Verenseisauttaja".
 
Rajankäyntiä-dokumenttisarjan kolmas dokumentti on Petteri Saarion ohjaama henkilökuva ystävästään Juha Taskisesta. Samalla se on matka Vienan kauneimpiin runokyliin ja vienalaiseen sieluun. Dokumentissa tavataan muiden muassa Venehjärven kyläpäällikkö Santeri Lesonen, jolla tarinankerronta on verissä.
 
Kun Juha ja Petteri palaavat Venehjärven kylään on jälleennäkeminen Sergei Verenseisauttaja -elokuvan päähenkilöiden kanssa lämmin ja herkkä. Yksi on kuitenkin poissa: venemestari ja suuri ihminen Sulo Lesonen on siirtynyt tuonilmaisiin itse rakentamassaan arkussa.
 
- Rajan takaisessa Vienan Karjalassa kello ei käy samaa tahtia kuin Suomessa. Itse asiassa se ei käy ollenkaan: kun me noudatamme ahdistavaa kronologista aikaa, Vienassa vallalla on alkuperäiskansoille tuttu syklinen aikakäsitys. Jatkuvan tavoittelun ja saavuttamisen sijasta tärkeää on uusi aamu mennä kalaan, uusi kevät lähteä metsonpyyntiin. Täällä eivät neonvalot valaise kulkijan tietä, kännykän pirinä tai internet säestä päivän kulkua, Petteri Saario pohtii dokumentissaan.
 
Vienan kyläpahaset saattavat vaikuttaa monen silmissä köyhiltä. Tupien hämärässä kohtaa kuitenkin lämpöä, jota ei rahalla saa.
 
- Vaikka olen tehnyt dokumentteja monessa maassa ja maanosassa, upeissa paikoissa, hienoista ihmisistä, niin tuskin mikään on kuitenkaan kouraissut yhtä syvältä kuin Vienan Karjala: runokylien harmaantuneet hirsitöllit, vapaat vedet, ikimetsät, vienalaisen sukulaiskansamme tyrmäävä aitous.
 
Ehkä suurin syy Vienan vastustamattomaan tenhoon on siinä, että näissä ikiaikaisissa runokylissä voi todella tuntea kulkevansa juurillaan, kuulla tuulessa esi-isiensä hengityksen, nähdä virrassa suomalaisuuden synnyn. Ja suhde luontoon: se ei ole samanlaista taloudellista voiton tavoittelua kuin Suomessa:
 
- Ihmisen ja luonnon suhde Vienan Karjalassa on rahaton ja siinä ei ole samanlaista materiaa, mammonaa ja himoa kuin meillä. Metsiä ei ajatella puukuutioina; metsiä ajatellaan marjapaikkoina, sienimetsinä ja emäpuun hakemispaikkoina. Metsä on turva. Vienankarjalaiselle ihmiselle se on kuin siipi; metsä on toinen siipi ja järvi toinen ja ilman niitä vienankarjalainen ei lennä, Juha Taskinen tietää.