Osa 6: Koltat, tunturien evakot
 
 

















Osa 6/6 Koltat, tunturien evakot
Uusinta la 23.11.2013 klo 13.30 ja ma 25.11.2013 klo 23.40 TV1

Rajankäyntiä-dokumenttisarjan viimeinen osa kuvaa Ylä-Lapin sykähdyttäviä maisemia ja itäsaamelaisten elämää rajan molemmin puolin.
 
Dokumentti kertoo alkuperäisväestön rajankäynnistä Euroopan pohjoisimmassa kolkassa Inarin Lapissa ja Venäjän puolella Kuolan niemimaalla. Dokumentissa tutustutaan kolttasaamelaisiin ja heidän perinteisiinsä Suomessa sekä vieraillaan saamelaisten luona Venäjän Lovozerossa. Dokumentaristi Petteri Saario tapaa viimeisiä hengissä olevia kolttia, jotka vielä muistavat entiset asuinsijansa rajan taa jääneellä kotiseudullaan.
 
"Meidät juuriltamme revittiin, yli tuiskuisen Inarijärven tuotiin. Ei ollut autoja eikä hiekkateitä. Meidät lähelle merenrantaa tuotiin, keskelle kylmintä talvea uudelleen kasvamaan istutettiin kuin puun taimet. Mutta juuret entisille kotiseuduille jäivät."
 
Näin kuvataan Suonikylässä syntyneiden kolttasaamelaisten tuntemuksia Vassi Semenojan ja Helena Semenoffin le'udd-laulussa Muistoja Suonikylästä. Suonikyläläiset joutuivat jättämään kotiseutunsa ja lähtemään evakkomatkalle Suomeen, kun Suomi menetti talvi- ja jatkosodan jälkeen Suomi-neidon toisen käsivarren. Suonikylän maisemista ovat lähtöisin myös dokumentissa esiintyvät Vasko Käyräniemi ja Helena Semenoff, joiden seurassa dokumentintekijä vierailee Urho Kekkosen kansallispuistoissa sijaitsevilla vanhoilla kolttakentillä. Kolttakentät olivat paikkoja, joihin tunturien evakot asettuivat jouduttuaan jättämään kotiseutunsa sodan pauhuissa. Vasko esittelee paikalla vielä pystyssä olevan itse pikkupoikana rakentamansa aitan.
 
Entisen kotiseutunsa joutui Vaskon ja Helenan lisäksi jättämään myös moni muu koltta. Kuolan niemimaalla alkuperäisväestöä pakkosiirrettiin rajan molemmin puolin ja monen yhteisön ja suvun tiet erosivat. Uusilla asuinsijoilla kolttien elämä vaikeutui, kun he eivät pystyneet harjoittamaan entistä elämänmuotoaan. Yhteisöjärjestelmä ja perinteinen puolipaimentolainen elämänkierto murentuivat.
 
Kolttien yhteiselo oli niin erityistä, että monet kansatieteilijät pitivät sitä lähes ideaalina elämäntapana. Sen lisäksi, että vuodenajat määrittelivät kolttaperheiden liikkumista paikasta toiseen, kolttayhteisöä leimasivat tasa-arvoisuus ja yhteisvastuullisuus. Ennen poronhoidon ja kaupankäynnin laajenemista ei perheiden välillä ollut huomattavia tuloeroja, sillä yhteiskalastuksen ja -metsästyksen saaliit jaettiin reilun pelin -hengen mukaisesti tasan.
 
Tänä päivänä Suomessa kolttasaamelaiset asuvat Inarin kunnan itäosissa, Inarijärven etelä-, kaakkois- ja koilliskulmalla, niin kutsutulla koltta-alueella. Kolttasaamelaiset ovat uhatuin vähemmistömme - vähemmistö myös saamelaisten keskuudessa. Kolttien osa ei ole ollut Suomessakaan helppo: ylenkatsomista ja suoranaista sortoa on koettu jopa toisten saamelaisten taholta. Kolttia arvioidaan olevan tämän päivän Suomessa noin 700 henkeä. Heidän oma kielensä, koltansaame on vaarassa kadota; sitä puhuu enää 300 kolttaa äidinkielenään.
 
Kolttien katoamassa olevaan käsityöperinteeseen kuuluvat yhä erikoisuuksina helmikoristeet, juurista punotut astiat ja kalannahkatyöt. Dokumentissa inarilainen Matleena Fofanoff valmistaa juuritöitä ja opettaa miten lohennahka irrotetaan ja pannaan kuivumaan perinteisten käsitöiden raaka-aineeksi.
 
Entiset kotiseudut ovat vielä rakas muisto vanhemman polven koltille, nuorempien mielissä alkuperäiset sukualueet elävät enää vanhemman polven kertomuksissa. Venäjällä koltat on enimmäkseen pakkotoimin keskitetty Kuolan niemimaan sisäosiin. Dokumentissa Lovozerossa asuva Julinin saamelaispariskunta kertoo elämästään, perheen äidin Uljanan ikävöidessä kyynelsilmin takaisin synnyintunturiinsa. Pariskunnan mukana osallistutaan myös Kuolan alkuperäisväestön juhliin ja perinteisiin poroajoihin.