"Se nyt on semmosta joulupukin apurikansaa"

Utsjoen Beckhamit avaa oven nykypäivän saamelaisuuteen

Maailman 75 000 saamelaisesta Suomessa asuu noin 9 000. Mutta mitä tiedämme heistä? Suomalaislapset oppivat yhä koulussa enemmän intiaaneista kuin Suomen omista alkuperäisasukkaista.
 












































Utsjoen Beckhamit -dokumenttielokuva on intiimi ja rehellinen kuvaus nykypäivän saamelaista, kolmen sukupolven kokemuksin kerrottuna. Elokuva on kuvattu Suomen ja Euroopan unionin pohjoisimmassa kunnassa Utsjoella, pääosissa ovat poromies ja arvostettu lohensoutaja Niila Laiti, saamelaiskulttuurin vahva vaikuttaja Annukka Hirvasvuopio-Laiti, vanhat saamelaisperinteet taitava Kirsti Laiti, Niilan äiti, sekä Annukan ja Niilan pojat Mihkku ja Áilu. Perheen elämää seurataan poroaitauksilta lohen valtakuntaan, ristiäisistä markkinoille, vanhoilta asuinsijoilta uusille: kaikkiaan lähes kolmen vuoden ajan. Saamelaisten arjen ja juhlan kuvauksen lisäksi elokuva vie katsojansa Ylä-Lapin mahtavimpiin erämaihin Kevon kanjonista lohen kutupuroille, niin ruskan loisteessa, jäiden lähtiessä kuin revontulten loimutessa pohjoisella taivaalla.
 
"Saamelaisuus... sehän oon minä. Tiiän mihin kuulun ja missä oon. Syvällä sisimmässä se merkitsee kaikkea. Mutta ei se arkipäivässä näy muuta kuin kielenä, ja elinkeinot on tuommoisia perinteisiä," Niila, 38, kiteyttää oman suhteensa saamelaisuuteen.
 
"Semmosetkin ihmiset, jotka on käyny vuosia ns. Lapissa, ei nekään välttämättä tiiä saamelaisista yhtään mitään. Ne on turistikeskusten luomien mielikuvien varassa", Annukka, 36, jatkaa ja kertoo, että laskettelukeskuk-
sissa suomalaiset matkailuyrittäjät esittävät "made in Hongkong" -lapinpuvut yllään "saamelaiseksotiikkaa". Saamelaisten nimissä tehdään asioita, joilla ei ole mitään tekemistä aidon saamelaisuuden kanssa.
 
Niila on Tenon tunnetuimpia lohensoutajia. Hän tuntee parhaat ottipaikat, ja on siksi lohituristien keskuudessa haluttu soutaja. Jokunen vuosi sitten etelän lohestaja maksoi Niilan maailmanympärimatkalle sen jälkeen, kun hänen soutamansa venekunta oli saanut yli 20-kiloisen lohen. Kaikki soudettavat eivät kuitenkaan ole yhtä miellyttäviä tuttavuuksia: joukkoon mahtuu niitäkin, jotka yhä pitävät saamelaisia "joulupukin apurikansana".
 
Niilan äiti Kirsti Laiti on 82-vuotias teräsmummo. Hän asuu yksinään, hoitaa poroja ja tekee yhä poronnahasta nutukkaita, karvakenkiä. Lähimpään naapu-
riin on viisi kilometriä, mutta se ei Kirstiä huoleta: "En ole ikinä pelännyt".
 
Kirsti muistaa hyvin vanhat ajat ja taitaa saamelaiskäsityöt. Hän käy yhä verkoilla - ja ihmettelee maailman muuttumista. "Jos alat jotain huomautta-
maan tai neuvomaan nuorisoa, niin tämmönen on kyllä vastaus: Pyh, tuo on vanha akka, vanhanaikainen. Eihän se tiiä mittään!"
 
Annukalle on tärkeää, että Niilan äiti on hänet hyväksynyt: "Mie en ole todellakaan mikään kodinhengetärihminen. Mie paljon mieluummin juon kahvia ja syön suklaata kun alan siivoamaan. Enkä mie osaa tehä käsitöitä, mikä nyt tietysti olis tietenkin jokaisen saamelaisnaisen ehdoton edellytys, mie oon aivan käsittämätön tumpelo."
 
Poronhoito on saamelaisten tärkein elinkeino, ja kielen, musiikin ja käsityöperinteen ohella saamelaiskulttuurin tärkein tukipilari. Dokumentissa seurataan lähietäisyydeltä kiihkeää erotusta, joskin Niila muistuttaa, että poromiehen työ on paljon muutakin kuin porojen sarvista vetämistä ja teuraitten valitsemista. "Porokarja on minun pääoma. Pääomaa täytyy pitää silkkihansikkain: mitä paremmin minun porokarja voi, sen paremmin minäkin voin."
 
Porotalous on suurien haasteiden edessä. Porokarjaa on vähennettävä, mutta se ei tunnu onnistuvan tasapuolisesti. Paliskunnat ovat riitaisia ja poronhoitolaki niin pahasti ajastaan jäljessä, että se uhkaa viedä uskon koko elinkeinon tulevaisuudelta: "Laki on tehty porukalle, joka ei osannut lukea eikä kirjoittaa", Niila sanoo, mutta toteaa, ettei asia juuri lainsäätäjiä kiinnosta: "Siellä nyt muutama poromies tappelee keskenään, tää tuntuu olevan ajatus."
 
Niila ei vain souda turisteja lohiapajille, hän lohestaa myös itse. Silloin vapapyynti kuitenkin vaihtuu perinteiseen saamelaiseen verkkopyyntiin, kulkutukseen. Kulkutus on katoavaa saamelaisperinnettä: "Vanhat mestarit alkaa olla vanhentunu eikä uutta polvea ole tullu tilalle. Olen ihan nuorimpien joukossa", Niila kertoo. Kulkutuskaverinsa kanssa hän päivittelee ihmisten vieraantumista luonnosta: "Yksi mies kysy minulta, että virtaako Teno joka vuosi samaan suuntaan." "Sitäkin on ihmetelty, kun se virtaa pohjoiseen, että miten se voi virrata ylöspäin."
 
Kulttuuri elää vain jos se kykenee muuttumaan. Niila ja Annukka ovat kummatkin kulttuurin uudistajia, mutta halpahintainen saamelaisuudella rahastus riepoo syvältä:
 
"Semmoinen saamelaisuus, jota ei ole myyty alihintaan matkailun käyttöön, semmoinen saamelaisuus on minusta hyvää ja kunnioitettavaa... Että on sitä mitä on itte olemassaki," Niila sanoo ja haluaa opettaa vanhat pyyntitavat ja poronhoidon pojilleen. Väkisin hän ei lapsistaan poromiehiä tai lohensoutajia kuitenkaan kasvata: "Kyllä ne saa valita ihan itte, minkä alan ottaa. Viimeksi Mihkku aikoi ruveta rokkikitaristiksi."
 
Dokumentin kuvausten aikana Annukka tulee raskaaksi ja synnyttää pojan, joka saa Mihkkun tapaan perinteisen saamelaisen nimen Áilu. Kastevesi haetaan tunturin laella sijaitsevasta lähteestä. Ennen synnytystä Annukkaa jännittää pitkä, yli 500 kilometrin matka synnytyslaitokselle: "Täytyy toivoa, että ehditään sinne sairaalaan. Ambulanssisynnytys ei kyllä ihan hirvittävästi innosta. Varsinkin, jos sattuu olemaan kauhea pakkanen tai tuisku."
 
Niila ja Annukka ovat vahvoja ja näkyviä persoonia. Se ei välttämättä ole pienessä yhteisössä helppoa. Ihmiset puhuvat kaikenlaista. Juorut kantautu-
vat jopa Helsinkiin asti, jossa asuva tuttava kiteytti Laitien perheen aseman pienessä yhteisössä: "Tehän ootte sellaisia Utsjoen Victoria ja David Beckhameita, että teitä nyt seurataan koko ajan."
 
Dokumentin aikana Laitin perhe muuttaa Niilan itse rakentamaan omakoti-
taloon. Työt eivät kuitenkaan lopu talon valmistuttua: vasara vain vaihtuu vaippaan. Niila on ylpeä isä, eikä peittele sitä, kuten ei mielipiteitäänkään: "Sukupolvien kuilu on olemassa. On niin lyhyt aika siitä, kun väki on vielä ollu ilman puhelinta, televisiota ja sähköä. Suurin haaste on pärjätä keskenään. Pieni yhteisö kun rupeaa riitelemään keskenään, niin sehän tuhoaa itte ittensä. Pitäis vaan pystyä suuntaamaan voimavarat, että ne on yhessä, ulkoa tulevia paineita vastaan."

Ensiesitys su 4.4.2010 klo 21.00, YLE TV1 Ykkösdokumentti
Uusinta su 11.4.2010 klo 13.07

Ennakkonäytös Skábmagovat-elokuvafestivaaleilla Inarissa la 30.01.2010 klo 16.30 ja su 31.01.2010 klo 18.00